Roald Dahl: Joku kaltaisesi

(Otava 1970; alkuteokset 1953 ja 1960)

Tunnelmaltaan intensiivisiä ja suorastaan hermostuttavia novelleja, joiden musta huumori väliin naurattaa, väliin hyytää. Tarina pojasta, joka sai tietää mistä sianliha tulee, tai kertomus erään äidin synnytyksestä (en voi kertoa enempää pilaamatta hyvää yllätystä) tuskin unohtuvat koskaan.

Dahl osaa pitää lukijan otteessaan. Kerronta tiivistyy, ja vaikka lukija tietää, että lopussa on luvassa maailman keikauttava yllätys, on sitä mahdotonta arvata etukäteen. Novellit ovat raikkaita vielä lähes 60 vuoden jälkeenkin ja ovat siis kestäneet aikaa loistavasti.

Johanna Sinisalo: Enkelten verta

(Teos 2011)

Lähitulevaisuuden Suomesta ja maailman tilasta kertova romaani, josta on vaikea sanoa, onko kyseessä dystopia vai realistinen kuva tulevaisuudesta - nykytilanteen valossa jälkimmäinen. Pääosassa ovat isä, poika ja isänisä. 17-vuotias Eero on eläinaktivisti, tämän isä Orvo kasvattaa mehiläisiä inhimillisin konstein ja filosofoi, kun taas isänisä pitää tehotuotantosikatilaa.

Kolme sukupolvea edustavat eläinten kohtelun aikakausia, hiljalleen edistynytttä ymmärrystä eläinten olemuksesta ja oikeutetusta asemasta. Eeron blogimerkinnöissä käsitellään laajasti tehotuotannon vaikutuksia eläimiin ja sitä kautta maailmaan, kunnes isku sikatilalle  katkaisee kirjoittamisen. Isä Orvo joutuu paljon vartijaksi, kun paljastuu keino päästä turvaan maailman tuholta. Kaiken avain on joukko väärinymmärrettyjä tuotantoeläimiä, mehiläiset, joille ihmiskunnalla on suurempi kiitollisuudenvelka kuin arvaammekaan.

Kirja on parasta Sinisaloa pitkään aikaan. Se saa todella ajattelemaan asioita. Tuntuu, kuin kirjailijalla tosiaankin olisi keino päästä kurkkimaan lähitulevaisuuteen ja siksi myös syy herätellä lukijoita.

Terry Pratchett: Pyramidit

(Karisto 2002, alkuteos englanniksi 1989)

Pteppic on faaraon poika ja valmistuu juuri salamurhaajaksi, kun hänestä itsestään tulee faarao isänsä kuoleman seurauksena. Valtakunnan todellinen hallitsija taitaa kuitenkin olla ylipappi Dios ja hänen ohellaan vuosituhantiset perinteet.

Muista kiekkomaailma-kirjoista irrallinen alkuaikojen hupailu kohdistaa terävää satiiria uskontoihin ja perinteisiin sekä ylipäätään - Pratchettin tapaan - ihmisiin, jotka eivät ajattele omilla aivoillaan. Vanhaan tapaan loppuhuipennus on mittelö Umpiulottuvuuksien kammotusten kanssa. Kelpo kirja, vaikka Pteppic jääkin jotenkin persoonattomaksi.