Kaari Utrio: Kiilusilmä feministi eli miksi en enää matkusta junassa

(Tammi 2008)

Kirjaan on koottu kolmenkymmenen vuoden ajalta Utrion julkaistuja kirjoituksia, käytännössä mielipiteitä milloin mistäkin aiheesta. Teksteissä on yleensä sekä henkilökohtainen että yhteiskunnallinen ulottuvuus, mikä saa lukijan pohtimaan toiseenkin kertaan aiheiden merkityksellisyyttä. Erityisen kiinnostavia ovat vanhimmat 1980-luvun kirjoitukset naisen asemasta ja isän roolista, sillä niiden kautta huomaa, miten paljon maailma on joillakin saroilla tosiaankin muuttunut.

Utrio kirjoittaa upeasti: lause on täsmällinen ja sanavarasto rikas, ja teksti liikkuu vaivatta aihepiiristä toiseen. Kannanottojen perusteleminen onnistuu kuin huomaamatta mutta silti uskottavasti. Ei ole pakko olla kirjoittajan kanssa samaa mieltä nauttiakseen hänen kirkkaasta ajattelustaan.

Yli kolmeasataa sivua kolumneja ei oikein pysty lukemaan kertaistumalta, mutta tämä kirja sopiikin oivallisesti luettavaksi vähän kerrallaan. Oivaltavat tekstit jäävät tällöin ihan oikeasti kypsymään lukijan mieleen.

Rosemary Counter: Paheellisen kotirouvan opas. Kuinka elät leveästi hänen kustannuksellaan

(Tammi 2011)

(Kuva Tammen nettisivuilta.)  

Minkähän takia tämäkin kirja piti lukea? Tunnustetaan: nimi ja kansikuva houkuttivat. Epäilemättä niiden perusteella kirjaa ostetaan hauskaksi polttarilahjaksi tuleville rouville.

Kirjoittaja neuvoo paheelliseksi kotirouvaksi tähtäävää lukijaa erilaisissa ongelmatilanteissa, kuten tekemisen keksimisessä aamuun ja "tienestimiehen" vakuuttamisessa rouvan askareiden tarpeellisuudesta. Todella upeeta -tv-sarjan ajatusmaailmaa toistava kirja voisi olla ironisen hauska, mutta ei ole sitä. Vitsi väljähtää noin kolmannella sivulla, ja jää epäselväksi, onko kirjoittajan tarkoitus nauraa tyhjänpanttina eleleville kotirouville vai yleisille kuvitelmille kotirouvien sisällöttömästä elämästä.  

Kirjan parasta antia ovat kivat vintage-pin up-kuvat. Ostakaa, hyvät ihmiset, morsiamelle mieluummin vaikka lahjakortti jalkahoitoon.

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis

(Siltala 2011)

Tartuin kirjaan epäileväisenä, sillä eihän nyt sellaista ylistystulvaa nauttinut teos voi olla oikeasti hyvä. No, kyllä se voi. Olen aivan ihastuksissani tästä kirjasta, jossa tuntuu toimivan aivan kaikki. Kieli on kaunista ja täsmällistä, helposti luettavaa mutta ilmaisuvoimaista. Tarina on kiinnostava ja monitasoinen, eikä kirja todellakaan jää pelkäksi Paasilinna-kopioksi. Tekstissä on sopivassa suhteessa hauskaa ja vakavaa, tilannekomiikkaa ja pohdittuja havaintoja. Ennen kaikkea se on kommenteissaan ajan hermolla, ja siksi suosittelenkin lukemaan kirjan nyt heti.

Kirjassahan siis romanialainen Vatanescu päätyy Suomeen kerjäläiseksi, saa ystäväkseen citykanin ja kulkee halki Suomen yllättävästä tapahtumasta toiseen, nousee mediailmiöksi ja päivänpolitiikkaan, vaikka alun perin tavoitteena oli jalkapallokenkien hankkiminen Romaniaan jääneelle pojalle.

Ei tässä nähtävästi osaa muutakaan tehdä kuin liittyä ylistyskuoroon. Kunnia sille jolle kunnia kuuluu: Tuomas Kyrölle. Näin taitavaa kirjoittajaa on pakko ihailla.

Elina Tiilikka: Punainen mekko

(Gummerus 2010)

Nuori nainen ryhtyy helpon rahan toivossa prostituoiduksi. Oman ruumiinsa myyminen on vaikeaa pitää erillään oman itsensä myymisestä, ja kaupungilla kulkiessa jokainen tuntuu näkevän Nooran kasvoista hänen likaisen rahanansaitsemiskeinonsa. Nopeasti Noora lakkaa kiinnostumasta ihmisistä mutta kaipaa samalla omana kokonaisena itsenään nähdyksi tulemista.

Kirjaa lukiessa herää kysymys, kuinka paljon prostituutio eroaa muista palveluammateista. Tunteita ja mielenkiintoa joutuvat joskus teeskentelemään myös siivooja ja lentoemäntä. Satunnaisia sukupuolitauteja lukuunottamatta ammatin haitat tuntuvat kirjassa olevan lähinnä sosiaalisia: kuinka kertoa poikaystäväehdokkaalle myyvänsä itseään? Mitä jos tapaa asiakkaansa työhönottohaastattelussa? Minäkertoja pohtii pitkin kirjaa, olisiko huoran ammatti sopiva vahvemmalle persoonalle, joka ei tuntisi menettävänsä asiakkaille jotain itsestään.

Kirjan nuortenkirjamainen kerrontatapa ärsyttää aluksi ja tuntuu epäaidolta, mutta ehkä se kuitenkin tavoittaa päähenkilön tasapainottoman olemuksen tasalaatuisempaa kieltä paremmin. En oikein osaa sanoa, mitä kirjasta jäi mieleen, sillä sekä loppu että koko kirja ovat jotenkin keskeneräisen oloiset. Tai ehkä se vain johtuu siitä nuortenkirjatyylistä, en tiedä. Aihe on sinänsä kiinnostava, mutta tekstiä on liikaa: olennainen pääsee hukkumaan tylsiin yksityiskohtiin.

Katie Arnoldi: Kehonpalvoja

(Helsinki-kirjat 2011)

Aurora on kehonrakentaja ja nuori yksinhuoltaja. Charles rakastaa kehonrakentajanaisia ja haluaa valmentaa uuden suojatin bodausmaailman huipulle edellisen kyllästyttyä dopingin sivuvaikutuksiin. Kun nämä kaksi kohtaavat Venice Beachin legendaarisella Gold's Gymillä, alkaa Auroran uuden nousun tai tuhon aika, näkökulmasta riippuen. Mukavan elämän ja unelmansa tavoittelun hintana Aurora tarjoaa rikkaalle Charlesille tämän perversioihin vetoavaa viihdettä. Itsekeskeisyyteensä käpertyvien ihmisten maailmaan ei tahdo mahtua 12-vuotias tytär, joka kaipaa treenimaailmaan uppoutuvaa äitiään.

Romaanin ihmiskuva kylmää. Lähes kaikki henkilöt näkevät muut vain välineinä omien tavoitteidensa edistämiseen. Auroran ja Charlesin suhdekin on molemminpuolinen hyväksikäyttösuhde, tosin rahattomana Aurora on selvästi altavastaajana. Oli suorastaan vastenmielistä lukea joitakin pervoilukohtauksia yksityiskohtaisine suolihuuhtelun kuvauksineen ja rankaisuleikkeineen. On kuitenkin virkistävää, että mitään intohimon ja kiinnostuksen kohdetta ei kuvata kummallisena, vaan vaikkapa kiinnostus vaippaleikkeihin on henkilön yksi ominaisuus muiden joukossa.

Kirjan maailma on uskottava ja yhtenäinen. Ammattikehonrakennuksen termit ja treeniohjelmat menevät täydestä harrastelijalukijalle. Kirjailija onkin itse entinen kehonrakentaja, joka tuntee alan josta kirjoittaa. Silti kirjan jälkisanat tuntuvat tarpeettomilta. Niissä kirjailija kertoo aineiden käytön olevan tavallista bodauksen huipulla, mutta muuten harvinaista, ja muistuttaa kehonrakennustyyppisen harjoittelun olevan ylipäätään terveellistä ja kannatettavaa ilman lisäaineita. Ihanko oikeasti meitä lukijoita pitää valistaa tällaisista asioista?

Virginia Woolf: Oma huone

(Tammi 2001, 1. suom. painos 1980, engl. alkuteos 1928)

(kuvalähde Wikipedia, http://fi.wikipedia.org/wiki/Virginia_Woolf )

Kahdeksankymmenen vuoden takainen puheenvuoro, joka on terveellistä luettavaa tämänkin päivän ajattelevalle ihmiselle. Woolf pohtii kirjassaan, miksi naisten edellytykset taiteen luomiselle ovat niin paljon miehiä heikommat. Kyse ei ole älyllisistä lahjoista tai luovuudesta - niitä Woolf ei käsittele tässä yhteydessä lainkaan - vaan materiaalisista ja kulttuurisista ehdoista, jotka ovat välttämättömiä luovalle toiminnalle. Kirja on muodoltaan ainakin puolifiktiivinen kertomus päähenkilön parin päivän ajatuksista ja kirjastossa tekemistä tutkimuksista naisten kirjoittamaan kirjallisuuteen liittyen.

Valaisevan esimerkin antaa kirjan alussa fiktiivisen päähenkilön vierailu nuorten miesten "Oxbridgessa", perinteikkäässä ja varakkaassa yliopistossa, jossa ruokakin on kuin juhlapöydässä ja koko ympäristö innostaa ja kannustaa itsenäiseen toimintaan. Seuraavaksi päähenkilö vierailee naisten yliopistossa, joiden historia on huomattavasti lyhyempi ja kaikin puolin vaatimattomampi, ja päivälliselläkin on tarjolla vain "paistia, vaniljakastiketta ja luumuja" eli tavanomainen ilta-ateria.

Kun nykyiset olot ovat harvoilla yliopistoon asti päässeillä naisilla paljon miehiä heikommat, eikä naisilla useinkaan ole tarvittavaa henkistä vapautta ja fyysistä tilaa luovuutensa vapauttamiseen, jäävät tulokset pakosti vaatimattomiksi. Naisten historia kotitalouden ja lasten tekijänä ja hoitajana on jättänyt huomiotta heidän mahdolliset muut kykynsä; niitä ei ole ollut tarpeen pohtia saati kehittää. Kuten näkyy, kirja on sävyltään feministinen. Vaikka eurooppalaiset naiset ovat nykyään varmasti itsenäisempiä kuin Woolfin aikaan, kirjan ajatukset eivät ole vanhentuneet nykylukijankaan silmissä. Kirjassa on myös kaunista kieltä ja purevaa huumoria, jotka lisäävät kirjan kiinnostavuutta. Toisella tavalla kirjoitettu pamfletti samasta aiheesta tuskin jäisi lukijan mieleen yhtä tehokkaasti. 

Terry Pratchett: Snuff

(Doubleday 2011, englanninkielinen) 

(kansikuva Wikipediasta os. http://en.wikipedia.org/wiki/Snuff_(Pratchett_novel) , taiteilija Paul Kidby)

Suosikkikirjailijani painotuore Kiekkomaailma-romaani löysi vihdoin käsiini vuoden 2011 viimeisinä päivinä. Kiitokset tästä kuuluvat kirjastolaitokselle, joka hankkii kokoelmiinsa pikavauhtia myös suosittuja ulkomaankielisiä kirjoja. Lokakuun alussa julkaistua kirjaa myytiin sen verran tiiviiseen tahtiin, että  Wikipedian mukaan se on kolmannella sijalla Englannin nopeimmin myytyjen kirjojen listalla. En siis ollut ainoa, jolla oli kiire päästä mukaan Sam Vimesin uusimpaan seikkailuun.

Vartioston komentaja ja Ankhin herttua Vimes lähtee tapojensa vastaisesti lomalle maaseudulle perheensä kanssa. Idyllinen seutu kätkee - tietenkin - varjellun julkisivunsa taakse mitä kammottavimpia rikoksia, eikä Vimes voi levätä ennen kuin on tehnyt osuutensa oikeuden puolesta. Apunaan hänellä on tällä kertaa hovimestarinsa Willikins, jonka hahmo syvenee kirjassa jännittävällä tavalla. Alkuun päästyään kirjaa ei malta laskea käsistään ennen kuin arvoitus on ratkennut. Silti tämä romaani oli esimerkiksi pariin edeltäjäänsä verrattuna jotenkin epärytminen; vauhtiin pääseminen kesti, ja lopulta tapahtuminen loppui ikään kuin kesken. Tämä on kuitenkin pikkuvika, jonka antaa helposti anteeksi kokonaista maailmaa ohjailevalle kirjailijamestarille.

Olen lukenut kaikki Pratchettin aikuislukijoille suunnatut kirjat, lähes kaikki useampaan kertaan, joten arvioijana olen äärimmäisen puolueellinen. Minulle kirjojen hahmot ovat jo ystäviä ja todella olemassa, ja rakastan kirjailijan huumoria. Täytyy silti todeta, että kirja kirjalta Pratchettin ajattelu yhä vain terävöityy. Huumori taas tuntuu saaneen kiltimpiä sävyjä, ja kirjojen pohjavireenä on yhä näkyvämmin lämmin yleishumanismi.

Suosittelen lämpimästi  tätä kirjaa Pratchettinsa lukeneille, mutta epäilen, että ensikosketuksena Kiekkomaailmaan kirja jättää lähinnä hämmentyneen olon. Eniten näistä kirjoista saa irti lukemalla ne järjestyksessä, jolloin hahmojen ja maailman kehitystä on näppärintä seurata. Ensimmäinen Vartiosto-kirja on suomeksi nimeltään Vartijat hoi!. 


Lähteet:
http://en.wikipedia.org/wiki/Snuff_(Pratchett_novel)#cite_note-2
http://www.guardian.co.uk/books/2011/oct/21/snuff-terry-pratchett-review
   - kertoo myös sanan "Snuff" merkityksistä, mikä oli itselleni ymmärryksen kannalta tarpeen.