(Tammi 2001, 1. suom. painos 1980, engl. alkuteos 1928)
(kuvalähde Wikipedia, http://fi.wikipedia.org/wiki/Virginia_Woolf )
Kahdeksankymmenen vuoden takainen puheenvuoro, joka on terveellistä luettavaa tämänkin päivän ajattelevalle ihmiselle. Woolf pohtii kirjassaan, miksi naisten edellytykset taiteen luomiselle ovat niin paljon miehiä heikommat. Kyse ei ole älyllisistä lahjoista tai luovuudesta - niitä Woolf ei käsittele tässä yhteydessä lainkaan - vaan materiaalisista ja kulttuurisista ehdoista, jotka ovat välttämättömiä luovalle toiminnalle. Kirja on muodoltaan ainakin puolifiktiivinen kertomus päähenkilön parin päivän ajatuksista ja kirjastossa tekemistä tutkimuksista naisten kirjoittamaan kirjallisuuteen liittyen.
Valaisevan esimerkin antaa kirjan alussa fiktiivisen päähenkilön vierailu nuorten miesten "Oxbridgessa", perinteikkäässä ja varakkaassa yliopistossa, jossa ruokakin on kuin juhlapöydässä ja koko ympäristö innostaa ja kannustaa itsenäiseen toimintaan. Seuraavaksi päähenkilö vierailee naisten yliopistossa, joiden historia on huomattavasti lyhyempi ja kaikin puolin vaatimattomampi, ja päivälliselläkin on tarjolla vain "paistia, vaniljakastiketta ja luumuja" eli tavanomainen ilta-ateria.
Kun nykyiset olot ovat harvoilla yliopistoon asti päässeillä naisilla paljon miehiä heikommat, eikä naisilla useinkaan ole tarvittavaa henkistä vapautta ja fyysistä tilaa luovuutensa vapauttamiseen, jäävät tulokset pakosti vaatimattomiksi. Naisten historia kotitalouden ja lasten tekijänä ja hoitajana on jättänyt huomiotta heidän mahdolliset muut kykynsä; niitä ei ole ollut tarpeen pohtia saati kehittää. Kuten näkyy, kirja on sävyltään feministinen. Vaikka eurooppalaiset naiset ovat nykyään varmasti itsenäisempiä kuin Woolfin aikaan, kirjan ajatukset eivät ole vanhentuneet nykylukijankaan silmissä. Kirjassa on myös kaunista kieltä ja purevaa huumoria, jotka lisäävät kirjan kiinnostavuutta. Toisella tavalla kirjoitettu pamfletti samasta aiheesta tuskin jäisi lukijan mieleen yhtä tehokkaasti.
Valaisevan esimerkin antaa kirjan alussa fiktiivisen päähenkilön vierailu nuorten miesten "Oxbridgessa", perinteikkäässä ja varakkaassa yliopistossa, jossa ruokakin on kuin juhlapöydässä ja koko ympäristö innostaa ja kannustaa itsenäiseen toimintaan. Seuraavaksi päähenkilö vierailee naisten yliopistossa, joiden historia on huomattavasti lyhyempi ja kaikin puolin vaatimattomampi, ja päivälliselläkin on tarjolla vain "paistia, vaniljakastiketta ja luumuja" eli tavanomainen ilta-ateria.
Kun nykyiset olot ovat harvoilla yliopistoon asti päässeillä naisilla paljon miehiä heikommat, eikä naisilla useinkaan ole tarvittavaa henkistä vapautta ja fyysistä tilaa luovuutensa vapauttamiseen, jäävät tulokset pakosti vaatimattomiksi. Naisten historia kotitalouden ja lasten tekijänä ja hoitajana on jättänyt huomiotta heidän mahdolliset muut kykynsä; niitä ei ole ollut tarpeen pohtia saati kehittää. Kuten näkyy, kirja on sävyltään feministinen. Vaikka eurooppalaiset naiset ovat nykyään varmasti itsenäisempiä kuin Woolfin aikaan, kirjan ajatukset eivät ole vanhentuneet nykylukijankaan silmissä. Kirjassa on myös kaunista kieltä ja purevaa huumoria, jotka lisäävät kirjan kiinnostavuutta. Toisella tavalla kirjoitettu pamfletti samasta aiheesta tuskin jäisi lukijan mieleen yhtä tehokkaasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti